Katselin pitkästä aikaa tuonne sivun oikeaan laitaan ja siellä olikin tämänpäiväisten lukemien 27+1 kunniaksi mittarissa pyöreitä lukuja, eli juuri tänään meillä on 90 päivää jäljellä raskautta. Se olisi aika tasan 3 kuukautta, ja niinhän se päivienkin mukaan on, vielä olisi jonkin matkaa jäljellä. Tähän asti se jäljellä oleva lukema on tuntunut tosi isolta, mutta tuo 90 päivää... Ei se nyt enää niin iso lukema olekaan... Päivät tuntuu menevän niin nopeasti. Eräs tuttukin, jota ei oltu nähty vähään aikaa totesi lasketun ajan kuulleessaan, että "niin vähän, sehän on ihan kohta..!" En tiedän onko se nyt ihan noinkaan, mutta ei sinne nyt ihan hirveen kauan ole.
Täällä on lähinnä kipuiltu selän kanssa. Supistusten takia otin todella rauhallisesti silloin viikolla 24, ja sen seurauksena selkä meni aivan totaalisesti jumiin. Hieronta ei auta, vaikka käyn joka viikko ammattilaisella selkääni hoitamassa, sillä yläselässä on mennyt nikamia pois paikoiltaan, mikä aiheuttaa paineen koko selkään, erityisesti alaselkä on nyt huonossa kunnossa. Istuminen on tuskaa, ja tällä hetkellä pystyn sellaisiin 20 minuutin pyrähdyksiin istumisen osalta. Eli toisinsanoen teen työni aikalailla toisella kädellä jo nyt, sillä aikaa ei vain ole kaikkeen, kun koneella istumista pitää rajoittaa. Matkustaminen loppui viime viikolla kokonaan. Esimiehen kanssa päädyimme siihen lopputulokseen, ettei siinä ole enää mitään järkeä, niin kuin ei olekaan.
Viimeiset 3 viikkoa olen ajatellut aina seuraavasta viikosta, että jos seuraavan viikon vielä pystyisin ja jaksaisin töissä, niin olis tosi hyvä... Katsotaan montako viikkoa näin saan vielä menemään, tällä hetkellä fiilikset on sellaiset, että jos oikeesti tuon ensi viikon pystyisin vielä hoitamaan niin olis tosi hyvä. Viime viikon maanantaina oli se viimeinen työmatka. Matkustin Jyväskylästä Helsinkiin aamulla, olin päivän palavereissa ja pääsin starttamaan sieltä takaisin kotia kohti joskus kolmen aikaan. Kotiinpäin lähtiessä selkään sattui jo armottomasti ja reissu olikin tosi tukala. Jämsän kohdalla aloin itkeä ääneen kun kipua oli kestänyt jo niin kauan, eikä Panadol todellakaan tehonnut eikä auttanut. Kotiin kuitenkin pääsin, meikit levinneenä ja aivan järkyttävässä tunnemyrskyssä. Mies oli hieman ihmeissään kun sai melkein sekopäisen naisen kotia... Silloin alkoi tulla sellainen fiilis, että matkat taisivat nyt olla tässä.
Lisää hankintoja en ole juurikaan tehnyt, paitsi että ostin sellaisen fleecehaalarin Prismasta, joka maksoi 8e (oli sitä edullista Ciraf-merkkiä, mutta silti, 8e!). Ajattelin, että kun ne äitiyspakkauksen puvut on niin isoja, niin silloin vapun jälkeen sellainen fleecehaalari voisi olla ihan passelin paksuinen vauvan kotiuttamiseen sitten joskus. Lastenvaateliikkeissä sellaisia on myös ollut, mutta hinta on tietenkin ollut jotain ihan muuta kuin 8e, lähinnä jotain nelinkertaista suurinpiirtein. Haalari on kuitenkin nyt hankittu, sillä toukokuun vaihteessa keli voi kuitenkin olla vielä oikeestaan mitä vaan, joten täytyy hieman varautua myös kylmempään keliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti