12 + 6

Nyt kun ultrasta on selvitty ja kaikki oli hyvin, voi alkaa oikeastaan ekaa kertaa miettimään sitä, että meille on ihan oikeasti tulossa vauva. En ole asiaa oikein uskaltanut miettiä, mutta nyt ultran jälkeen siihen on täytynyt alkaa totuttautumaan... JA mitä se sitten tarkoittaa?

NYT VOI ALKAA MIETTIÄ VAUVAN TAVAROITA JA VAATTEITA!!!! Ihanaa. Mä olen niin fiiliksissäni tästä, ja vähän jo kävin huuto.netissä katselemassa kaikenlaisia ihania vauvanvaatepaketteja, joita ihmisillä on myynnissä. Ja entäpä sitten vaunut... Aloin miettimään jo vaunujen hankkimistakin ja kaikkia niitä miljoonia ominaisuuksia mitä niissä on. Aikamoinen suo, tuo vaunujen hankinta ylipäätänsä. Ensi viikolla ajattelin käydä ostamassa vauvalle jonkun pienen jutun, ja tehdä hyllyn johonkin kaappiin tuleville tavaroille. Jos se hylly ja siihen kerättävät tavarat alkaisivat jotenkin konkretisoida vauvan tuloa.

Ultrassa 12 + 4

Ultrassa on käyty ja pienokaisella oli kaikki hyvin. Kasvuspurtti oli sitten tapahtunut viimeisten viikkojen aikana, sillä kaverilla olikin jo kokoa 12+4. Niskaturvotus ja muut mitattavat oli normaalit.

Tässä vielä faktat;
CRL 61,1 mm
NT 1,4 mm

Uhkaukseni viimeisestä päivästä kaavuissa on toteutunut, ja olen tiukassa paidassa töissä, ja siis kahvitauolla, selvennettäköön siis, että en kirjoittele tätä työajalla. Osa työkavereista oli huomannutkin jo aiemmin muuttuvat muotoni, mutta osa ei uskaltanut kommentoida (kai ne pelkää että oonkin lihonut keskivartalosta vaan tosi paljon). Mutta eiköhän tänään viimeisillekin käy selväksi mikä on tilanne. Esimiehelle soitin kanssa, ja hän otti tilanteen tosi hyvin vastaan, onnitteli ja oli tosi kiinnostunut miten voin, ja oli kaikin puolin hyvin innoissaan tilanteesta... Ja sitten huokasi siihen malliin että alkoi miettimään miten työt organisoidaan. Mutta siitäpä hän ei kuitenkaan minulle mitään puhunut, mikä oli tosi tosi kiva juttu.

Joten kaikki hyvin valtakunnassa, ja nyt vain onnellisesti odottamaan vähän lisää. Seuraava ultra onkin sitten pari päivää ennen jouluaattoa.

Viimeinen päivä kaavuissa

Viikonlopun aikana siirryttiin vihdoinkin 12. raskausviikolle ja nyt viikot ovat tarkalleen 11+4.

Viime viikosta on taas lukemat muuttuneet, ja riskiaikaa on enää ihan himpun verran jälkellä, pari hassua päivää. Eihän se tietenkään päivästä ole kiinni, mutta ihanaa joka tapauksessa, että päiviä on tullut lisää plakkariin.

Viikonloppu meni lujaa ohi, ja täytyy vain todeta, että onneksi välillä on sellaisia viikonloppuja ja päiviä ylipäätänsä, ettei juuri ehdi tulevia miettimään. Yleensä olisin tästä kovinkin harmissani, kun aika vaan kuluu ja itse ei tunnu pääsevän mukaan, mutta nyt tämä on ollut vain mukavaa, sillä en ole ehtinyt miettiä juuri ollenkaan HUOMISTA.

Pitkään odotettu nt-ultra on huomenna ja vaikka mitään merkkejä ei keskenmenon suuntaan tai mihinkään muuhunkaan ikävään ole ollut, en voi olla muuta kuin varuillani. Onneksi ultra-aika on heti huomisaamusta, niin en ehdi koko päivää jännäämään. Varsinaisen tapahtuman ja sieltä saatavien uutisten lisäksi minua jännittää ihan hirvittävästi se, että huomisen jälkeen pitäisi sitten uskaltaa alkaa kertoa ihmisille (toivottavasti) raskaudesta... Työkavereille kertomista ei tarvitse paljon miettiä, sillä tänään on ehdottomasti viimeinen päivä vähään aikaan kun peittelen vatsaani, eli huomenna en laita enää mitään kokovartalokaapua päälle. Eli huomenna vaan reippaasti sellainen asu päälle, josta ei jää mitään arvailujen varaan. Katsotaan hokaako toimiston väki mitään, vai pitääkö vinkata... ; )

Yleisestä olosta voisi sanoa sen verran, että minusta jotenkin tuntuu siltä kuin se "energinen toinen kolmannes" olisi tässä jo aluillaan. Sunnuntaina kroppani oikein huusi ulospääsyä ja lenkkeilyä, ja maanantaina töiden jälkeen oli aivan sama fiilis: pakko päästä ulos ja liikkumaan! Minun tapauksessani ja tässä tilassa tämä tarkoittaa aika kevyttä kävelyä, mutta joku käänne on tapahtunut, sillä en ole kyllä hetkeen kokenut tarvetta liikkua. Välillä tuntuu myös siltä niin kuin unen tarve olisi myös hieman jo vähentynyt, ainakaan en ole ihan hetkeen mennyt puoli yhdeksän aikaan nukkumaan. Kolmisen viikkoa sitten simahdin melkein joka ilta siihen aikaan.

Joten kyllä tämä tästä... Huomenna tai loppuviikosta sitten niitä ultrakuulumisia!

Aina nälkä ja koko ajan jano...

Olen kovasti miettinyt miten erilainen tämä raskaus on verrattuna edelliseen. Tällä kertaa en ole kokenut mitään suunnatonta nälkää ja janoa, eikä vessassa ole juurikaan tarvinnut hypätä useammin kuin normaalistikaan. Alun kuvotusvaiheen jälkeen ei minun ole tarvinnut koko ajan olla syömässä, ei vain ole tehnyt mieli ruokaa.

Eilen kuitenkin NÄLKÄ nosti päätään ensimmäisen kerran. Söin nimittäin melkein puolikkaan hiivaleivän (puolet siis kokonaisesta leivästä) ja päällysteet eilisen illan aikana. Meillä oli lämmin ruoka viiden aikaan, ja jo puoli seiskalta tunsin nälkää, seuraavan kerran kahdeksalta ja sitten taas yhdeksältä. Ja samanaikaisesti janoa, siis niin pohjatonta janoa, että join varmaankin puolitoista litraa vettä eilisen aikana. Tästä kirjoittaessanikin minulle tuli taas jano. Että tällaisiakin päiviä tänne mukaan riittää.

Syömisistä ja juomisista ylipäätänsä. Olen yrittänyt pitää ruokavalioni todella monipuolisena, mihin toisaalta auttaa jo työpaikkaruokailu, joka on tietenkin todella monipuolista. Salaatit ja ruoat vaihtelee, joten joka päivä saa jotain uutta ruoasta mitä ei vähään aikaa olisi itse tullut tehtyä. Tämän lisäksi syön "raskausvitamiineja" , en nyt merkkiä muista ulkoa, mutta sellainen sinikeltainen purkki se on. Purkissa lukee, että 1-2/ päivä. Mitä se siis tarkoittaa? Kumpi se pitäisi olla? Olen joitakin kertoja puolittanut vitamiineja, ja otan 1 ½ päivässä. Ihan alkuraskaudessa, kun foolihappoa pitäisi olla reippaasti elimistössä, otin 2 päivässä. Mutta otapa näistä nyt selvää, olis varmaan pitänyt kysyä tätäkin neuvolasta. Mutta ei kai niistä mitään haittaakaan ole vaikka ottaa 2 päivässä, kun niissä ei varsinkaan sitä a-vitamiinia ole.

Viime viikon nettiostoksista myös turvavyönalennin saapui eilen postin mukana. Asentelin sen tänään aamulla töihin lähtiessäni kiinni penkkiin, ja tuntui tosi mukavalta käyttää. Minun maha on kuitenkin ihan suunnaton jos vertaa viikkoihin, joten tuntuu jo nyt miellyttävältä, että mikään ei paina siihen alavatsaan. Turvavyönalennin on ihan helppo kiinnittää penkkiinkin, kunhan ensin katsoo ohjeesta miten se solki toimii siellä penkin takana. Eli sitä nyt sitten käytetään jatkossa. Ja jos jotakin kiinnostaa, niin tästä alentimesta maksoin 28e ja tukivyöstä 20e. Eli ihan hyviä kauppoja on tullut tehtyä.

10 + 5

Niin ne vaan viikot menee eteenpäin, ja tuntuu siltä ettei itse ehdi mukaan ollenkaan. Olo on mitä parhain ja vatsa on kasvanut taasen. Työkaverit töissä, nyt jo myös miehet, katselevat ihan avoimesti vatsaani, jota yritän kaikenlaisilla huivi-villatakkiviritelmillä piilotella. Mutta siinähän siis katselevat, en aio kommentoida heille mitään kuin vasta nt-ultran jälkeen. Minulla on ollut koko ajan valtava turvotus iltapäivisin, ja jo viikolla 7 eräs kollega kysyi minulta olisiko minulla jotain iloisia perheuutisia kerrottavana. No ei ole. Ei ihan vielä.

Mutta vielä viikko ja yksi päivä tätä jännitystä on siis luvassa, eli se odotettu nt-ultra on ensi viikon torstaina aamupäivällä. Kovasti pelottaa, mutta olen tavallaan huojentunut, sillä nyt olemme jo paljon pidemmällä kuin edellisessä, keskenmenoon päättyneessä raskaudessani. Jotenkin myös tuo vatsan kasvaminen lupailee ainakin omassa mielessäni hyvää... Ei kai se vatsakaan kasvaisi, jos ei joku siellä sisällä kasvaisi myös...?

Selälle tarkoitettu Anita BabyBelt saapui viime viikon perjantaina, ja ainakin lenkillä ja silloin kun tietää joutuvansa seisomaan kauan, on vyöstä apua. Istuessa en sitä ole oikein osannut pitää, se jotenkin painaa alas niin paljon. Täytyy kokeilla myöhemmin, kun on isompi maha, jos se vaikka sitten istuisi paremmin. Tilasin vyön käytettynä jonkin keskustelupalstan myynti-ilmoituksen perusteella, ja hienosti toimi kaupankäynti. Tämän lisäksi tilasin turvavyönalentimen huuto.netin kautta, myös käytettynä, ja sitä odotan saapuvaksi myös tällä viikolla. Eli jonkinlainen äidin varustelu täällä on nyt menossa.

Selkävaivat saivat viime viikkoisesta hieronnasta todella paljon helpotusta, ja tällä hetkellä tilanne on kaikinpuolin hyvä. Selän lihasten vahvistamiseksi etsin kaikenlaisia odottaville suunnattuja liikuntajuttuja. Kaupunki näyttää järjestävän täällä odottavien kuntojumppaa keskiviikkoisin ja torstaisin vesijumppaa. Molemmat kuullostavat oikein sopivilta, ja taidankin pyrkiä ensi viikon torstaista lähtien (mikäli kaikki on hyvin ultrassa) alkamaan käyttämään näitä kaupungin tarjoamia liikuntamuotoja hyödyksi. Kovasti olisin halunnut mennä kansalaisopiston järjestämään odottavien joogaan, mutta ryhmä oli jo täynnä. Mutta ehkäpä sinne sitten kevätpuolella, täytyy vaan olla nopeampi sen ilmoittautumisen kanssa.

Kovasti odottelen jo lauantaita ja taas uuden raskausviikon aloittamista... Eli ihan pian alkaa päivät 11 + eli se 12. raskausviikko.

Raskausoireista ja - vaivoista

Viikko tässä taas vierähtikin kun olo oli oikein mainio, mutta taas tänä aamuna minua muistutettiin oikein kunnolla siunatussa tilassa olemisesta. Onneksi pahoinvointi ei ole enää kokopäiväistä ja rajoittuu enimmäkseen vain aamuihin.

Pahoinvoinnin lisäksi muita raskausoireita ei juurikaan ole. Väsymystä on ilmassa kyllä vieläkin, mutta mitään aivan ilmiömäistä koomaa en ole vielä kokenut. Suurimpana ongelmana on kuitenkin selkä. Alle 160 senttisenä iso maha tulee joka tapauksessa olemaan ongelma, mutta kun pieneen kokoon yhdistetään vielä jo valmiiksi vaivainen selkä, on ongelmia luvassa vielä tavallista enemmän. Eilen kävin tutulla hierojalla, joka ei lupaillut kovin hyvää selän osalta. Hän sanoi selän lihasten olevan todella jumissa jo nyt. Selän notko on myös syvä jo nyt, joten senkin vuoksi ongelmia on luvassa. Ja kyllähän sen jo huomaa, muutamana yönä on jo nyt ollut hankala nukkua, joten en edes halua ajatella millaista selän kanssa tulee olemaan puolen vuoden päästä kun raskaus on lopuillaan. Hierojalla täytyy ainakin käydä ahkeraan ja toivoa parasta.

Tämä hierojan päivittely tietenkin nosti minulla pinnalle huolen töissä jaksamisesta. Tänään minun piti olla päivä Helsingissä sisäisissä palavereissa, mutta peruin sen. Selkäni ei vaan yksinkertaisesti jaksa yhteensä 14 tuntia matkustamista ja palaverissa istumista. Se ei ole enää mahdollista. Neuvolassakin varoiteltiin, että henkisesti voisin jo varautua siihen, että vuoden vaihteen jälkeen töissä käynti voi olla aika epäsäännöllistä, juuri tämän selkähistoriani takia siis. Jos niin käy, niin mitäänhän sille ei voi, mutta tuntuupa ikävältä jättää työnantaja pulaan.

(Sairas)lomailu ei oikein muutenkaan sovi minulle, kun en ole sitä kotona istuvaa tyyppiä sitten yhtään. Ja kun minulla olisi vaikka mitä juttuja ensi vuodellekin sovittuna. Tilasin jo netistä raskaustukivyön, josta toivon olevan apua ainakin tämän hetkiseen tilanteeseen. Toivottavasti se vain saapuisi mahdollisimman pian.

Selkäkivuista huolimatta mieli on positiivinen ja en millään malttaisi odottaa vajaan parin viikon päästä koittavaa nt-ultraa. Ihanaa päästä taas kurkkimaan pienen vointia.

Miten uutiset otettiin vastaan ja milloin niitä kerrottiin...

Monelle se missä vaiheessa raskaudesta saa kertoa tai joutuu kertomaan on hankala paikka. Laittelen tähän nyt hieman ylös niitä ajatuksia, joita niillä ihmisillä on ollut, joille tästä on jo kerrottu. Mieheni tiesi asiasta yhtä aikaisin kuin minäkin, eli noin vajaat kuutisen viikkoa sitten, ja häntä en tähän varsinaisesti laskekaan.

Ensimmäinen, jolle uutisen kerroin oli oma äitini. Soitin hänelle plussatestin tehtyäni raskausviikolla 3 + 6 ja hän otti uutiset odotetunlaisesti vastaan: uutista oli odotettukin jo, ja toivoi että kaikki menisi hyvin tällä kertaa. Käytännöllisenä ihmisenä totesi myös, että kevät/kesävauvat on niin ihanan helppoja pukemisten osalta, joten olisipa hienoa jos kaikki menisi hyvin. Käytännöllinen lähestymistapa. ; ) Isälleni kertoi äiti, joten siitä en tiedä sen enempää.

Seuraavaksi asiasta kerroin anopilleni rv 6, jonka luona olin yökylässä työasioiden vuoksi. Tarkoituksenani ei ollut kertoa raskaudesta, mutta anoppi oli varannut iltasyömistä jäkaappiin; viiniä ja erilaisia (raskaana ollessa hyvin kiellettyjä) juustoja. Parisen tuntia sain siinä miettimisaikaa, että miten asiasta anopille kerron ja kun hänelle asian kerroin, niin hän otti sen oikein hyvin vastaan, oli oikein iloinen ja totesi: Ihanaa, nyt minullakin tulee olemaan jotain kerrottavaa tyttökaverille omasta lapsenlapsesta! Se kun aina vaan kertoo siitä niiden... " Joten hiukan erilainen lähestymistapa, huomaa selkeästi että anopille tämä on ensimmäinen lapsenlapsi, omille vanhemmilleni tämä onkin jo neljäs, joten ehkäpä siksi uutisetkin otettiin vastaan hieman eri näkökulmasta. Appiukolle emme itse kertoneet, vaan anoppi kertoi uutiset.

Paras ystäväni oli näiden edellämainittujen ihmisten lisäksi ainut, jolle olimme ajatelleet kertoa etukäteen. Tämä oli myös pakko tehdä siksi, että hän oli tulossa meille koko viikonlopuksi vain viikko plussauksen jälkeen raskausviikolla 5 ja kun yleensä illanistujaisissa viiniä tulee nautittua, niin tiesin ettemme häneltä voi asiaa peitellä. Ja mikäs siinä on mukavia uutisia kertoessa.

Kaikki nämä ihmiset olivat sellaisia, joille mahdollisista huonoistakin uutisista tarvittaessa kerrottaisiin, muille emme halunneet asiaa kertoa. Parin viikon päästä, 11+6 viikoilla on ultra, ja sen jälkeen on uskallettava kertoa... Kovasti suunnittelen, että miten tästä kertoisin töissä, varsinkin esimiehelle kertomisen koen todella haastavana. Pari viikkoa aikaa miettiä suunnitelma, sitten on uskallettava.

Ensimmäiset liikkeet nähty

9 + 3 (10. raskausviikko)

Kuten moni muukin nykypäivänä ensimmäistä lastaan odottava (miksei toista tai kolmattakin), minäkin haluan jättää mietteeni ja ajatukseni jonnekin ylös odotuksen ajalta. Aloittelen blogia ehkä hieman myöhemmin kuin monet muut, sillä en ole aivan ollut varma siitä, että onhan siellä joku varmasti matkassa mukana, ja muutenkin ajatuksia on luonnollisestikin askarruttanut alkuraskauden riskit. Blogin kirjoittaminen ei sinänsä riskejä kasvata, mutta pientä taikauskoisuutta on täälläkin ollut ilmassa.

Kävimme eilen pienin epätietoisuuden vallassa ultrassa, kun kuvittelin että kaikki ei ole enää hyvin. Oireet olivat hävinneet jo edellisellä viikolla, ja se säikäytti. Kaikki oli kuitenkin hienosti, ja ultrassa näimme kaksi kappaletta käsiä ja jalkoja, vimmatusti sykkivän sydämen ja muutenkin hyvin hyvin vilkkaita liikkeitä. Pikkuruinen vastasi myös hienosti viikkoja! Se oli niin uskomattoman hienon näköistä, että minäkin aloin uskomaan siihen, että kaikki menee ihan hyvin.

Tätä raskautta ennen minulla on ollut yksi keskenmeno parisen vuotta sitten ja tästä tulokkaasta tulisi esikoisemme. Odottavan aika on pitkä ja olen hieman kärsimätön ihminen, mikä ei lupaa tästä odotuksesta helppoa vaan piiiitkääältä tuntuvaa uuvuttavaa odootustaaa. Mitenkähän mä jaksan? Yli 200 päivää odotusta edessä. Ja se on paljon se.