Puoliväli häämöttää

Aika on kulunut taas hurjaa vauhtia ja seuraavana viikonloppuna onkin jo puoliväli raskaudesta ohitettuna. Katselin tuossa hieman tuohon blogini sivustaan laitettuja päivämääriä, ja aika monet niistä on jo ohitettu. Seuraava olikin unirytmin kehittyminen 19.12.2010 alkaen, mikä on aika jännittävää. Eli tarkoittaako se sitä, että jatkossa voisi vetää jotain johtopäätöksiä vauvan liikkeiden perusteella siitä, miten hän tulee sitten keväällä pitämään meitä hereillä. Täytyypä hieman tutkia sitä asiaa. 

Muuten ei ole mitään ihmeellistä tapahtunut. Kävin lastenvaatekirppiksellä, eli Jyväskylän Seppälässä sijaitsevalla Vekaratorilla, josta muutamia pieniä vaatteita taas tarttui matkaan. Huusin myös huutonetistä pinnasängyn, joka on ihan Ikean Leksvik, perussänky siis, josta saa pohjan kolmeen tasoon ja sängyn laidan irti. Olisin varmaan ostanut sen muutenkin, mutta sitten löytyi vielä huutonetistä hyvä yksilö ja edullisesti, niin mikäs siinä. Tällä viikolla saadaan siis pinnis kotiin. 

Olen alkanut nyt myös enemmän päästä kiinni tähän vaunujen maailmaan, ja tässä on mietinnässä olevia vaihtoehtoja:

Gesslein Future: Kokoontaitettuna pieni, ja vaihdettavat etupyörät tuovat paljon vaihtoehtoja.

Gesslein Swing: Superpienet kokoontaitettuna, eikä tartte irrottaa mitään, negatiivista se ettei ole mitään vaihtoehtoja renkaisiin, joten näppäryys kaupungissa arveluttaa.

Teutonia Spirit: Pienet kokoontaitettuna ja ovat kolmipyöräiset, mikä ainakin minua (miehestä en ole niin varma) kiehtoo todella paljon.

Vieläkin näistä mun suosikki on nuo Teutonia Spiritit, joten vaan tuo kolmipyöräisyys kiinnostaa. Ja vissiin toimii ihan hyvin lumellakin, jota näyttää nyt vuodesta riippumatta tulevan ihan urakalla. 

Mutta onhan tässä hetki vielä aikaa. Tämän päivän agendalla onkin enemmän nuo vauvavakuutusasiat, sillä menemme vierailemaan vakuutusyhtiöön, josta kyselemme hieman lisätietoja. Vakuutus on meille jokatapauksessa hankinnassa, niin paljon kehuja olen siitä kuullut, mutta nyt vain täytyy päättää että mille firmalle siirrytään.

Seuraava tilauksessa

Miehen ylipuhuminen yrityksen aloittamiseen oli pitkä ja piinaava prosessi. Siinä missä minulla selkeästi biologiset tosiasiat, eli lähinnä siirtyminen yli 25 -vuotiaiden joukkoon, toi vauvakuumeen päälle, miehelle tällaista vauvakuumeen puhkeamista ei tapahtunut. Parisen vuotta huokailin ja haaveilin ja huokailin anovasti hieman lisää. Viime syksynä vauvakuume sai jo aivan valtavat mittasuhteet, sillä pienten lasten näkeminen sai minut itkun partaalle joka hetki. Mies oli lupaillut, että jos sitten kesällä tai syksyllä 2010 aloitetaan yrittämään, mutta juuri tuttavaperheen vauvauutiset saivat miehen mielen kääntymään. Hän vain viime keväänä ilmoitti, että ihan samahan se nyt on milloin sitä aloitetaan, eli aloitetaan saman tien.  Yllätys oli suuri ja iloinen totta kai. 

Samalla kuitenkin huomasin sen, että miten eri tavalla olimme  valmistautuneet. Minun aikani oli mennyt vain ja ainoastaan miehen suostutteluun, eikä aikaa omaan valmistautumiseen ollut jäänyt. Mieheni taas oli käynyt koko lapsen elinkaaren mielessään läpi, valmistautunut vauvavaiheesta lapsen kotoalähtöön. Kun yritys sitten alkoi, niin oli minun vuoroni mennä paniikkiin, kun oma valmistautuminen oli jäänyt ihan puolitiehen. 

Nyt odotusvaiheessa huomaan miten erilailla olemme myös nyt suhtautuneet raskauteen. Minulla tämä on ollut täynnä pieniä ja lyhyitä steppejä, kuin osatavoitteita, joihin olen voinut suhtautua jokaiseen erikseen. Ensin tuli vauvakuumeiluvaihe, sen jälkeen tjottailu, ja sen jälkeen yritys. Tämän jälkeen tuli positiivinen raskaustesti, jolloin aloin jännittämään jo seuraavaa ja sitä seuraavaa steppiä. Ensin varhaisraskauden ultraa, sitten nt-ultraa, ja nyt viimeisimpänä rakenneultraa.  Rakenneultran jälkeen ei vaan olekaan enää mitään steppejä mitä varsinaisesti odottaa, sillä seuraavan kerran vauvan näkee vasta minun masun ulkopuolella. 

Mieheni on taas koko ajan tuntunut orientoituneen jo ensi kevääseen ja vauvan ulostuloon. Pitkäjänteistä ja järkevää: kyllä. Tosi ärsyttävää minunlaisen hermoilijan mielestä: kyllä.

Viime viikonloppuna tajusin lisää siitä, miten eri tavalla olemmekaan valmistautuneet. Kuuntelin korvat höröllä miehen keskustelua ystävänsä kanssa, jossa puhuttiin kahden vuoden päästä koittavista asioista. Mies totesi siinä, että "sittenhän vaimo on joko toisen kanssa jo kotona tai sitten viimeisillään..."  MITÄ MITÄ MITÄ??? Ollaan joskus parisen vuotta sitten mielestäni käyty keskustelu kuvitteellisista lapsistamme, että montako niitä tulisi ja minkälainen olisi hyvä väli lasten syntymissä (mikäli kaikki menee kuin oppikirjoissa). Muistaakseni silloin puhuttiin jostain 3 vuodesta, tai ainakin näin minä olin ajatellut. 

Näköjään vauvakuumeilun erot jatkuvat myös tässä. Siinä missä minä olen valmistautumassa taas seuraavaan vaiheeseen, eli tähän esikoiseemme, niin mieheni on ilmeisestikin henkisesti käynyt koko prosessin mielessään läpi, eli hänellä on selkeä kuva myös seuraavien lapsien maailmaantulosta. Ehkä eniten minua hämmentää se, että yleensä tällaiset pitkän matkan suunnitelmat on meidän parisuhteessa olleet ehdottomasti minun repertuaaria, ja ei todellakaan mieheni. Mieheni ei ole oikein tuntunut missään asiassa tätä ennen olleen pitkäjänteinen, mutta  hienoa tietenkin, että näin tärkeässä asiassa pesunkestävän humanistin sisältä löytyy pienen pieni insinööri, joka harkitsee ja miettii tarkoin ratkaisunsa.

Summa summarum on se, että minä yritän henkisesti selvitä yli kuulemastani miehen kommentista ja alan ymmärtämään lopullisestikin sen, miten eri tavalla me suhtaudumme odottamiseen ja kuinka pitkäjänteisesti mieheni asioita suunnittelee. Ehkä sitä ollaan parin vuoden päästä seuraavan kerran raskaana, tai sitten ei, joka tapauksessa minä aion keskittyä nyt tähän esikoiseen ja suostun keskustelemaan jatko-osista seuraavan kerran jouluna 2011, oli suunnitelmat miten hyvin laadittuja tahansa.

Ruokaa, ruokaa, mulle tänne heti kaikki

Muutama viikko sitten kirjoittelin tänne, miten jännä on ollut nyt kun ei ole tehnyt mieli ruokaa mitenkään erityisen paljon enemmän, tai että kun ei ole ollut mitään "superhypertartteeruokaaheti" olotiloja. No nyt on ollut. Parina päivänä olen ollut ihan pyörtymäisilläni ja kroppa on huutanut ruokaa niin paljon, että olen alkanut äksyilemään. Eli jotakin muutosta on sitten tapahtunut. Ei kai se mikään ihme ole, että olen alkanut kokemaan nälkää, kun viikkoja on jo 17+3 ja puoli väli koittaa ihan pian.

Minulle kerrottiin etukäteen kuinka tuskaisen pitkältä odotus tulee tuntumaan. Ainakin tällä hetkellä olen vielä aivan eri mieltä asiasta. Alkuviikkoina alku tuntui matelevan, sillä silloin keskityin niin täysillä siihen 12 viikon rajapyykin ylittämiseen, että jokainen päiväkin tuntui matelevan eteenpäin. Mutta sen jälkeen on aika melkein kuin lentänyt ja tuntuu aivan uskomattomalta, että puoliväli on täällä ihan pian. Sen jälkeen vielä koittaa joulunpyhät, lomailua ja tammikuun puoliväli näin ollen koittaa luultavasti sekin jo aivan liian pian. Ja silloin ollaankin jo 25+ viikoilla. Hurjaa. Eli odottelen sitä hetkeä kun aika alkaa matelemaan, sillä tällä hetkellä ainakin se tuntuu kiitävän hiukan liian nopeaa.

Lähipäivinä olen lähinnä kuullostellut vauvan liikkeitä, kun neuvolasta haluttiin tietää joko tunnen ne. Toissailtana kun menin nukkumaan tunsin alavatsalla todella paljon kuplintaa, ihan sarjana, ja olen aika varma että ne oli nyt niitä liikkeitä. Joitakin muitakin yksittäisiä tapahtumia on ollut. Huomaan yllättäen jossakin tilanteessa, että tunnen alavatsalla kuin ison saippuakuplan nopeasti poksahtavan, ja kun ne on niin poikkeavia, että kesken puheenkin ne huomaa, niin kuvittelisin niiden olevan hieman suurempia monotuksia.

Rakenneultra on tulossa kolmen viikon päästä, ja sitä tietenkin tässä odotellaan kuumeisesti. Itse haluaisin kovasti tietää sukupuolen, mutta mies ei niinkään. Katsotaan mihin ratkaisuun päädytään. Eniten haluaisin tiedon siksi, että tietäisin miten orientoitua. Suvussa on vaan tyttöjä, joten niiden kanssa tiedän miten toimia, mutta entäpä jos se onkin poika? Eli lähinnä tästä syystä haluaisin tietää. Toisaalta olisi kiva tietää myös mitä tehdä sille peräkärrilliselle vaaleanpunaisia vauvanvaatteita, mitä suvusta on tulossa. Ja olisihan se kiva ostaa jotain tietynväristäkin vaatetta, enkä nyt puhu vaaleansinisistä tai - punaisista, mutta jotakin siihen vauvan tulevaan sukupuoleen viittaavaa.

Tänään on vuorossa vierailu perheeseen, jossa on parin kuukauden ikäinen vauva. Hieman pelottaa, sillä nyt kun kaikki tietävät minunkin olevan raskaana, niin luulen että joudun ottamaan vauvan syliin. Ja sanon todellakin että joudun, pakon uhalla. Totuus on kuitenkin se, että olen aina pitänyt pieniä vauvoja lähinnä pelottavina, en millään muotoa söpöinä. Minua pelottaa että mokaan jotakin tai "vauva särkyy syliin". Eli tosi realistisia pelkoja, mutta ei voi mitään. Luulen vaan, että nyt oletetaan kun olen raskaana, että jotkut Superäiti -vaistot on heränneet ja siitä vaan ihan luontevasti suhtaudun vauvaan ja osaan käsitellä sitä. Toivoa siihen suuntaan ei kyllä ole, luulen että vaistot herää sitten pikkuhiljaa laitokselta lähdettäessä. Isommat lapset, vuodesta eteenpäin herättävät minussa kyllä paljonkin äidillisiä tunteita, mutta kun vauvat on niin pieniä niin ne aiheuttaa vielä vain ahdistusta... Mutta kyllä sekin muuttuu vielä, onhan tässä aikaa orientoitua.

16 + 4

Miten nämä viikot voi mennäkin näin lujaa? Aivan käsittämätöntä. Ihan kuin vasta äsken oltaisiin oltu siinä "uskaltaako kertoa vai eikö vieläkään" -tilanteessa ja nyt viikonloppuna pärähtää jo 17 viikkoa täyteen. Aivan uskomatonta.

Välissä on tapahtunut yksi totaalisen turha neuvolakäynti, jossa vastassa oli sijainen, jota ei kiinnostanut kyllä yhtään mitä minulle kuuluu, halusi vaan merkinnät seurantaa varten ja minut pihalle mahdollisimman pian. Aivan turha reissu. Mutta jotakin hyvää siitä kuitenkin seurasi, eli paino katsottiin siellä ja se oli kahdeksassa viikossa noussut + 100g!!! Jee! Aivan käsittämätöntä miten vähän se on noussut, vaikka olen syönyt mielestäni todella paljon. Ja tähän täytyy kyllä lisätä, että ekassa punnituksessa ei ollut kengät jalassa, mutta tässä toisessa oli, joten paino olis oikeesti tippunut vähän jos olisin jaksanut kengät riisua.

Toinen hieman ikävämpi asia oli hemoglobiinin tippuminen. Ekassa neuvolassa 143 ja tässä toisessa 114. Että väsymys ja hengästyminen menee varmaan osittain tämän piikkiin. Ruokavaliolla yritän tätä korjata, eli maito pois silloin kun syön lihaa, ja pinaattia ja persiljaa enemmän mukaan ruokavalioon. Katsotaan miten tämän kanssa käy.

Selkäkivut ja varsinkin nuo liitoskivut hellittivät muutaman päivän jälkeen ja viikonlopun jälkeen varsinkin olo on ollut siltä osin aika normaali. Toivottavasti pysyvätkin poissa pitkään, ei tarttisi tulla takaisin vasta kuin pitkällä seuraavan vuoden puolella. Tähän tietysti auttaa myös hieroja, joka näki jo jotain parannusta selässä tapahtuneen, olossakin se ehkä jo hieman tuntuu.

Tänään sain myös ensimmäisen vauvoihin liittyvän tavaran. Työkaverin kaveri luopui omasta kantoliinastaan ja minä sain sen. Tuossa se nyt odottelee kotiin pääsyä, jolloin minä aion testata sen käyttöä, ehkäpä käsipainolla, jonka käärin pyyhkeeseen. Tänä iltana ei siis tule olemaan tylsää, kun opettelen erilaisia sidontoja. Onneksi minulla ei ole mitään pieniä eläimiä, joita voisi retuuttaa, sillä eräs ystäväni paljasti kerran testanneensa kantoliinan käyttöä kissallaan, joka nautti kuulemma suunnattomasti kokemuksesta. Uskoo ken tahtoo.

Au Au

Kivut ovat löytäneet tiensä tänne ja en ole ollenkaan onnellinen tästä tilanteesta. Kyseessä on siis liitoskivut, jotka alkoivat sunnuntaina. Kävely = kipua, istuminen = kipua, nukkuminen = kipua. Eli aikalailla kaikissa mahdollisissa asennoissa voi kipuilla, onneksi tänään vähemmän kuin eilen. Eilen sätkin pitkin päivää kun vihlova kipu yllätti koko ajan. Paikka vaihtelee, eli välillä häpyluun ja vasemman jalan välissä ja sitten taas toisella puolella, kunnes siirtyy taas häntäluun tienoille. Jotenkin olin varautunut, että keväällä voisi kipua jo ollakin, mutta en oikein uskonut, että jo viikoilla 15+3...

Liitoskipuja on kuvailtu netissä monella tavalla, mutta itse tunnistin ne liitoskivuiksi siitä, että nyt todellakin tuntuu siltä kuin joku halkeaa luissa tai joissain sen kaltaisessa kudoksessa. Ei ollenkaan samanlaista kipua kuin lihaskipu tai alkuraskauden kohdun kasvukivut. Tämä on pistävämpää ja sellaista nopeaa ja vihlovaa. Keskustelupalstojen luotettavan tiedon mukaan alkaa puolen välin paikkeilla ja yleensä kestää loppuun asti. Kivusta pääsee synnyttämällä. Great.

Ja sitten mä olen aina ihmetellyt sitä ankkamaista vaappumista mitä odottavat naiset harrastaa. En ihmettele enää, tuntuu ettei kroppa enää taivu tavalliseen kävelyyn, joten olen alkanut vaappua. Jo nyt! Minä luulin, että olisin saanut olla rauhassa jonnekin viikoille 3o + asti, mutta toisin näyttää käyvän. Elelen kuitenkin sellaisessa todellisuudessa vielä, jossa nämä kivut ovat täällä vain hetken, ja sitten tulevat vasta ensi keväänä takaisin.

Näistä kivuista ajattelin huomenna mainita ensinnäkin hieroja-fysioterapeutilleni ja sitten tietenkin huomisessa neuvolassa! Ihanaa kun pääsen ensin oikein kunnolla hoidettavaksi ja sitten valittamaan hieman kivuista jne neuvolaan. Kaikesta löytyy tietenkin se mutta, ja tässä neuvolan tapauksessa varjopuolena on neuvola = punnitus, eli huomenna totuus selviää painonnoususta. Onneksi ei tarvitse vielä tänään sitä surra, sillä jotenkin kuvittelisin, että uutiset tulevat olemaan painon osalta katastrofaalisia...

Touch This and Die!

Mikähän siinä on, että raskaana olevasta naisesta tulee jollakin mystisellä tavalla yleistä omaisuutta noin niinkun ruumiinsa puolesta siinä vaiheessa kun vatsa alkaa näkyä. Tätä pohdintaa olen nyt käynyt muutamia päiviä, ja tämän kirvoitti työkaveri, joka ajatteli minun vatsan taputteluni olevan hyvä juttu. Vaikkakin työkaveri tarkoitti varmasti aivan superhyperhyvää eleellään, niin hän todellisuudessa aiheutta vain suunnatonta hämmennystä. En oikein tiedä miten päin olisin tilanteessa ollut.

Olenkin miettinyt erilaisten printtipaitojen tekoa, jotka ohjaisivat ihmisiä olemaan koskettamatta vatsaani. Tähän mennessä olen päässyt ajatuksissani vain sellaiseen paitaan, jossa lukisi "Touch this and die!" tai jotakin muuta yhtä herttaista. Olisko kenelläkään ehdotuksia? Tällaisia voisin oikeasti tehdä joululahjaksi kaikille raskaana oleville ystävilleni, jotka ovat kohdanneet saman ongelman...

Muuten vatsankasvattelu on jatkunut omissa uomissaan. 14+ 4 on nyt tällä hetkellä mittarissa, ja vatsa on taas mielestäni kasvanut. Omat vaatteet, topit jne, rullautuvat jo kivasti ylös, ja jotkut pienimmät hyppäävät jo mahan päälle suoraan. Eli joitakin vaateostoksiakin on joutunut tekemään. Lähinnä olen ostanut vain pitemmän mallisia paitoja ja muuta sellaista kivaa. Mitään en ole vielä pienokaiselle ostanut, vaikka kovasti himottaisikin jonkun pienen jutun ostaminen, jota voisi sitten itkeskellen hypistellä iltaisin.

Lastenvaunuasiaa olen myös pohtinut ja olen alkanut selvittää kaikenlaisia eri vaihtoehtoja. Hieman mietityttää se kun lapsi syntyy keväällä, eli on kesän aikaa aikas pieni, jolloin varmaankin paras olisi kova koppa, jotta nukkumisesta tulisi kaikista vähiten tukalaa... Mutta sitten taas voisi vetää sen johtopäätöksen, että kun kylmät kelit tulee loka-marraskuussa, niin vauva on jo aika iso, ja jos on kova koppa, niin ei välttis mahdu sinne enää. Eli pitäis olla varmaan jotkut vanhat ja tilavat parvekevaunut..? Joka tapauksessa asioita joita valinnassa pitäisi ottaa huomioon on; tosi pieni auto, halu kävellä mahdollisimman paljon vaunujen kanssa, tosi pieni hissi ja miehen ja minun pituusero (158 ja 185)... Silmää miellyttää kovasti Teutonian Spirit ja Brion Sing... Kivoimmilta näyttää minun silmään kolmipyöräiset mallit, jotenkin näyttää musta sirommilta kuin tavalliset nelipyöräiset. Eri asia varmaan tietysti se, että miltä ne sitten siellä kaupassa näyttää ja tuntuu. Mutta millonkahan sitä ehtisi sellaiseen kauppaan missä olisi niitä vaunuja riveissä... Toivottavasti pian.

Tuunaa itsesi kuntoon -viikot alkavat

Nyt kun ensimmäisen kolmanneksen koomasta on selvitty niin minulla tuntuu olevan vihdoinkin energiaa omasta itsestä huolehtimiseen. Nyt sen pystyy jo tunnustamaan, että ensimmäiset viikot on kyllä kuluneet ihan nukkuen, ja väsymys, jonka kuvittelin johtuvan syksyn tulosta ja kaamoksesta ja vaikka mistä muusta, onkin johtunut ihan tästä alkuraskaudesta.

Mitäs sitten olen päättänyt tehdä:
1) varasin ajan hammaslääkärille, sillä hampaat on hyvä huollattaa kuntoon ennen vauvan tuloa
2) kävin työterveyslääkärillä, ja sain kahdeksan hoitokerran lähetteen fysioterapiaan (= hieronta minun tapauksessani) jotta selkäni pysyisi edes jonkinmoisessa kunnossa
3) menen ensimmäistä kertaa tänään odottavien kuntojumppaan, jota tästä lähtien kutsun täällä valasjumpaksi

Siinä olisi nyt sitten se mitä tähän ensi alkuun voisi itsellensä tehdä, jotta kroppa pysyisi kunnossa. Ja eiku hommiin!

12 + 6

Nyt kun ultrasta on selvitty ja kaikki oli hyvin, voi alkaa oikeastaan ekaa kertaa miettimään sitä, että meille on ihan oikeasti tulossa vauva. En ole asiaa oikein uskaltanut miettiä, mutta nyt ultran jälkeen siihen on täytynyt alkaa totuttautumaan... JA mitä se sitten tarkoittaa?

NYT VOI ALKAA MIETTIÄ VAUVAN TAVAROITA JA VAATTEITA!!!! Ihanaa. Mä olen niin fiiliksissäni tästä, ja vähän jo kävin huuto.netissä katselemassa kaikenlaisia ihania vauvanvaatepaketteja, joita ihmisillä on myynnissä. Ja entäpä sitten vaunut... Aloin miettimään jo vaunujen hankkimistakin ja kaikkia niitä miljoonia ominaisuuksia mitä niissä on. Aikamoinen suo, tuo vaunujen hankinta ylipäätänsä. Ensi viikolla ajattelin käydä ostamassa vauvalle jonkun pienen jutun, ja tehdä hyllyn johonkin kaappiin tuleville tavaroille. Jos se hylly ja siihen kerättävät tavarat alkaisivat jotenkin konkretisoida vauvan tuloa.

Ultrassa 12 + 4

Ultrassa on käyty ja pienokaisella oli kaikki hyvin. Kasvuspurtti oli sitten tapahtunut viimeisten viikkojen aikana, sillä kaverilla olikin jo kokoa 12+4. Niskaturvotus ja muut mitattavat oli normaalit.

Tässä vielä faktat;
CRL 61,1 mm
NT 1,4 mm

Uhkaukseni viimeisestä päivästä kaavuissa on toteutunut, ja olen tiukassa paidassa töissä, ja siis kahvitauolla, selvennettäköön siis, että en kirjoittele tätä työajalla. Osa työkavereista oli huomannutkin jo aiemmin muuttuvat muotoni, mutta osa ei uskaltanut kommentoida (kai ne pelkää että oonkin lihonut keskivartalosta vaan tosi paljon). Mutta eiköhän tänään viimeisillekin käy selväksi mikä on tilanne. Esimiehelle soitin kanssa, ja hän otti tilanteen tosi hyvin vastaan, onnitteli ja oli tosi kiinnostunut miten voin, ja oli kaikin puolin hyvin innoissaan tilanteesta... Ja sitten huokasi siihen malliin että alkoi miettimään miten työt organisoidaan. Mutta siitäpä hän ei kuitenkaan minulle mitään puhunut, mikä oli tosi tosi kiva juttu.

Joten kaikki hyvin valtakunnassa, ja nyt vain onnellisesti odottamaan vähän lisää. Seuraava ultra onkin sitten pari päivää ennen jouluaattoa.

Viimeinen päivä kaavuissa

Viikonlopun aikana siirryttiin vihdoinkin 12. raskausviikolle ja nyt viikot ovat tarkalleen 11+4.

Viime viikosta on taas lukemat muuttuneet, ja riskiaikaa on enää ihan himpun verran jälkellä, pari hassua päivää. Eihän se tietenkään päivästä ole kiinni, mutta ihanaa joka tapauksessa, että päiviä on tullut lisää plakkariin.

Viikonloppu meni lujaa ohi, ja täytyy vain todeta, että onneksi välillä on sellaisia viikonloppuja ja päiviä ylipäätänsä, ettei juuri ehdi tulevia miettimään. Yleensä olisin tästä kovinkin harmissani, kun aika vaan kuluu ja itse ei tunnu pääsevän mukaan, mutta nyt tämä on ollut vain mukavaa, sillä en ole ehtinyt miettiä juuri ollenkaan HUOMISTA.

Pitkään odotettu nt-ultra on huomenna ja vaikka mitään merkkejä ei keskenmenon suuntaan tai mihinkään muuhunkaan ikävään ole ollut, en voi olla muuta kuin varuillani. Onneksi ultra-aika on heti huomisaamusta, niin en ehdi koko päivää jännäämään. Varsinaisen tapahtuman ja sieltä saatavien uutisten lisäksi minua jännittää ihan hirvittävästi se, että huomisen jälkeen pitäisi sitten uskaltaa alkaa kertoa ihmisille (toivottavasti) raskaudesta... Työkavereille kertomista ei tarvitse paljon miettiä, sillä tänään on ehdottomasti viimeinen päivä vähään aikaan kun peittelen vatsaani, eli huomenna en laita enää mitään kokovartalokaapua päälle. Eli huomenna vaan reippaasti sellainen asu päälle, josta ei jää mitään arvailujen varaan. Katsotaan hokaako toimiston väki mitään, vai pitääkö vinkata... ; )

Yleisestä olosta voisi sanoa sen verran, että minusta jotenkin tuntuu siltä kuin se "energinen toinen kolmannes" olisi tässä jo aluillaan. Sunnuntaina kroppani oikein huusi ulospääsyä ja lenkkeilyä, ja maanantaina töiden jälkeen oli aivan sama fiilis: pakko päästä ulos ja liikkumaan! Minun tapauksessani ja tässä tilassa tämä tarkoittaa aika kevyttä kävelyä, mutta joku käänne on tapahtunut, sillä en ole kyllä hetkeen kokenut tarvetta liikkua. Välillä tuntuu myös siltä niin kuin unen tarve olisi myös hieman jo vähentynyt, ainakaan en ole ihan hetkeen mennyt puoli yhdeksän aikaan nukkumaan. Kolmisen viikkoa sitten simahdin melkein joka ilta siihen aikaan.

Joten kyllä tämä tästä... Huomenna tai loppuviikosta sitten niitä ultrakuulumisia!

Aina nälkä ja koko ajan jano...

Olen kovasti miettinyt miten erilainen tämä raskaus on verrattuna edelliseen. Tällä kertaa en ole kokenut mitään suunnatonta nälkää ja janoa, eikä vessassa ole juurikaan tarvinnut hypätä useammin kuin normaalistikaan. Alun kuvotusvaiheen jälkeen ei minun ole tarvinnut koko ajan olla syömässä, ei vain ole tehnyt mieli ruokaa.

Eilen kuitenkin NÄLKÄ nosti päätään ensimmäisen kerran. Söin nimittäin melkein puolikkaan hiivaleivän (puolet siis kokonaisesta leivästä) ja päällysteet eilisen illan aikana. Meillä oli lämmin ruoka viiden aikaan, ja jo puoli seiskalta tunsin nälkää, seuraavan kerran kahdeksalta ja sitten taas yhdeksältä. Ja samanaikaisesti janoa, siis niin pohjatonta janoa, että join varmaankin puolitoista litraa vettä eilisen aikana. Tästä kirjoittaessanikin minulle tuli taas jano. Että tällaisiakin päiviä tänne mukaan riittää.

Syömisistä ja juomisista ylipäätänsä. Olen yrittänyt pitää ruokavalioni todella monipuolisena, mihin toisaalta auttaa jo työpaikkaruokailu, joka on tietenkin todella monipuolista. Salaatit ja ruoat vaihtelee, joten joka päivä saa jotain uutta ruoasta mitä ei vähään aikaa olisi itse tullut tehtyä. Tämän lisäksi syön "raskausvitamiineja" , en nyt merkkiä muista ulkoa, mutta sellainen sinikeltainen purkki se on. Purkissa lukee, että 1-2/ päivä. Mitä se siis tarkoittaa? Kumpi se pitäisi olla? Olen joitakin kertoja puolittanut vitamiineja, ja otan 1 ½ päivässä. Ihan alkuraskaudessa, kun foolihappoa pitäisi olla reippaasti elimistössä, otin 2 päivässä. Mutta otapa näistä nyt selvää, olis varmaan pitänyt kysyä tätäkin neuvolasta. Mutta ei kai niistä mitään haittaakaan ole vaikka ottaa 2 päivässä, kun niissä ei varsinkaan sitä a-vitamiinia ole.

Viime viikon nettiostoksista myös turvavyönalennin saapui eilen postin mukana. Asentelin sen tänään aamulla töihin lähtiessäni kiinni penkkiin, ja tuntui tosi mukavalta käyttää. Minun maha on kuitenkin ihan suunnaton jos vertaa viikkoihin, joten tuntuu jo nyt miellyttävältä, että mikään ei paina siihen alavatsaan. Turvavyönalennin on ihan helppo kiinnittää penkkiinkin, kunhan ensin katsoo ohjeesta miten se solki toimii siellä penkin takana. Eli sitä nyt sitten käytetään jatkossa. Ja jos jotakin kiinnostaa, niin tästä alentimesta maksoin 28e ja tukivyöstä 20e. Eli ihan hyviä kauppoja on tullut tehtyä.

10 + 5

Niin ne vaan viikot menee eteenpäin, ja tuntuu siltä ettei itse ehdi mukaan ollenkaan. Olo on mitä parhain ja vatsa on kasvanut taasen. Työkaverit töissä, nyt jo myös miehet, katselevat ihan avoimesti vatsaani, jota yritän kaikenlaisilla huivi-villatakkiviritelmillä piilotella. Mutta siinähän siis katselevat, en aio kommentoida heille mitään kuin vasta nt-ultran jälkeen. Minulla on ollut koko ajan valtava turvotus iltapäivisin, ja jo viikolla 7 eräs kollega kysyi minulta olisiko minulla jotain iloisia perheuutisia kerrottavana. No ei ole. Ei ihan vielä.

Mutta vielä viikko ja yksi päivä tätä jännitystä on siis luvassa, eli se odotettu nt-ultra on ensi viikon torstaina aamupäivällä. Kovasti pelottaa, mutta olen tavallaan huojentunut, sillä nyt olemme jo paljon pidemmällä kuin edellisessä, keskenmenoon päättyneessä raskaudessani. Jotenkin myös tuo vatsan kasvaminen lupailee ainakin omassa mielessäni hyvää... Ei kai se vatsakaan kasvaisi, jos ei joku siellä sisällä kasvaisi myös...?

Selälle tarkoitettu Anita BabyBelt saapui viime viikon perjantaina, ja ainakin lenkillä ja silloin kun tietää joutuvansa seisomaan kauan, on vyöstä apua. Istuessa en sitä ole oikein osannut pitää, se jotenkin painaa alas niin paljon. Täytyy kokeilla myöhemmin, kun on isompi maha, jos se vaikka sitten istuisi paremmin. Tilasin vyön käytettynä jonkin keskustelupalstan myynti-ilmoituksen perusteella, ja hienosti toimi kaupankäynti. Tämän lisäksi tilasin turvavyönalentimen huuto.netin kautta, myös käytettynä, ja sitä odotan saapuvaksi myös tällä viikolla. Eli jonkinlainen äidin varustelu täällä on nyt menossa.

Selkävaivat saivat viime viikkoisesta hieronnasta todella paljon helpotusta, ja tällä hetkellä tilanne on kaikinpuolin hyvä. Selän lihasten vahvistamiseksi etsin kaikenlaisia odottaville suunnattuja liikuntajuttuja. Kaupunki näyttää järjestävän täällä odottavien kuntojumppaa keskiviikkoisin ja torstaisin vesijumppaa. Molemmat kuullostavat oikein sopivilta, ja taidankin pyrkiä ensi viikon torstaista lähtien (mikäli kaikki on hyvin ultrassa) alkamaan käyttämään näitä kaupungin tarjoamia liikuntamuotoja hyödyksi. Kovasti olisin halunnut mennä kansalaisopiston järjestämään odottavien joogaan, mutta ryhmä oli jo täynnä. Mutta ehkäpä sinne sitten kevätpuolella, täytyy vaan olla nopeampi sen ilmoittautumisen kanssa.

Kovasti odottelen jo lauantaita ja taas uuden raskausviikon aloittamista... Eli ihan pian alkaa päivät 11 + eli se 12. raskausviikko.

Raskausoireista ja - vaivoista

Viikko tässä taas vierähtikin kun olo oli oikein mainio, mutta taas tänä aamuna minua muistutettiin oikein kunnolla siunatussa tilassa olemisesta. Onneksi pahoinvointi ei ole enää kokopäiväistä ja rajoittuu enimmäkseen vain aamuihin.

Pahoinvoinnin lisäksi muita raskausoireita ei juurikaan ole. Väsymystä on ilmassa kyllä vieläkin, mutta mitään aivan ilmiömäistä koomaa en ole vielä kokenut. Suurimpana ongelmana on kuitenkin selkä. Alle 160 senttisenä iso maha tulee joka tapauksessa olemaan ongelma, mutta kun pieneen kokoon yhdistetään vielä jo valmiiksi vaivainen selkä, on ongelmia luvassa vielä tavallista enemmän. Eilen kävin tutulla hierojalla, joka ei lupaillut kovin hyvää selän osalta. Hän sanoi selän lihasten olevan todella jumissa jo nyt. Selän notko on myös syvä jo nyt, joten senkin vuoksi ongelmia on luvassa. Ja kyllähän sen jo huomaa, muutamana yönä on jo nyt ollut hankala nukkua, joten en edes halua ajatella millaista selän kanssa tulee olemaan puolen vuoden päästä kun raskaus on lopuillaan. Hierojalla täytyy ainakin käydä ahkeraan ja toivoa parasta.

Tämä hierojan päivittely tietenkin nosti minulla pinnalle huolen töissä jaksamisesta. Tänään minun piti olla päivä Helsingissä sisäisissä palavereissa, mutta peruin sen. Selkäni ei vaan yksinkertaisesti jaksa yhteensä 14 tuntia matkustamista ja palaverissa istumista. Se ei ole enää mahdollista. Neuvolassakin varoiteltiin, että henkisesti voisin jo varautua siihen, että vuoden vaihteen jälkeen töissä käynti voi olla aika epäsäännöllistä, juuri tämän selkähistoriani takia siis. Jos niin käy, niin mitäänhän sille ei voi, mutta tuntuupa ikävältä jättää työnantaja pulaan.

(Sairas)lomailu ei oikein muutenkaan sovi minulle, kun en ole sitä kotona istuvaa tyyppiä sitten yhtään. Ja kun minulla olisi vaikka mitä juttuja ensi vuodellekin sovittuna. Tilasin jo netistä raskaustukivyön, josta toivon olevan apua ainakin tämän hetkiseen tilanteeseen. Toivottavasti se vain saapuisi mahdollisimman pian.

Selkäkivuista huolimatta mieli on positiivinen ja en millään malttaisi odottaa vajaan parin viikon päästä koittavaa nt-ultraa. Ihanaa päästä taas kurkkimaan pienen vointia.

Miten uutiset otettiin vastaan ja milloin niitä kerrottiin...

Monelle se missä vaiheessa raskaudesta saa kertoa tai joutuu kertomaan on hankala paikka. Laittelen tähän nyt hieman ylös niitä ajatuksia, joita niillä ihmisillä on ollut, joille tästä on jo kerrottu. Mieheni tiesi asiasta yhtä aikaisin kuin minäkin, eli noin vajaat kuutisen viikkoa sitten, ja häntä en tähän varsinaisesti laskekaan.

Ensimmäinen, jolle uutisen kerroin oli oma äitini. Soitin hänelle plussatestin tehtyäni raskausviikolla 3 + 6 ja hän otti uutiset odotetunlaisesti vastaan: uutista oli odotettukin jo, ja toivoi että kaikki menisi hyvin tällä kertaa. Käytännöllisenä ihmisenä totesi myös, että kevät/kesävauvat on niin ihanan helppoja pukemisten osalta, joten olisipa hienoa jos kaikki menisi hyvin. Käytännöllinen lähestymistapa. ; ) Isälleni kertoi äiti, joten siitä en tiedä sen enempää.

Seuraavaksi asiasta kerroin anopilleni rv 6, jonka luona olin yökylässä työasioiden vuoksi. Tarkoituksenani ei ollut kertoa raskaudesta, mutta anoppi oli varannut iltasyömistä jäkaappiin; viiniä ja erilaisia (raskaana ollessa hyvin kiellettyjä) juustoja. Parisen tuntia sain siinä miettimisaikaa, että miten asiasta anopille kerron ja kun hänelle asian kerroin, niin hän otti sen oikein hyvin vastaan, oli oikein iloinen ja totesi: Ihanaa, nyt minullakin tulee olemaan jotain kerrottavaa tyttökaverille omasta lapsenlapsesta! Se kun aina vaan kertoo siitä niiden... " Joten hiukan erilainen lähestymistapa, huomaa selkeästi että anopille tämä on ensimmäinen lapsenlapsi, omille vanhemmilleni tämä onkin jo neljäs, joten ehkäpä siksi uutisetkin otettiin vastaan hieman eri näkökulmasta. Appiukolle emme itse kertoneet, vaan anoppi kertoi uutiset.

Paras ystäväni oli näiden edellämainittujen ihmisten lisäksi ainut, jolle olimme ajatelleet kertoa etukäteen. Tämä oli myös pakko tehdä siksi, että hän oli tulossa meille koko viikonlopuksi vain viikko plussauksen jälkeen raskausviikolla 5 ja kun yleensä illanistujaisissa viiniä tulee nautittua, niin tiesin ettemme häneltä voi asiaa peitellä. Ja mikäs siinä on mukavia uutisia kertoessa.

Kaikki nämä ihmiset olivat sellaisia, joille mahdollisista huonoistakin uutisista tarvittaessa kerrottaisiin, muille emme halunneet asiaa kertoa. Parin viikon päästä, 11+6 viikoilla on ultra, ja sen jälkeen on uskallettava kertoa... Kovasti suunnittelen, että miten tästä kertoisin töissä, varsinkin esimiehelle kertomisen koen todella haastavana. Pari viikkoa aikaa miettiä suunnitelma, sitten on uskallettava.

Ensimmäiset liikkeet nähty

9 + 3 (10. raskausviikko)

Kuten moni muukin nykypäivänä ensimmäistä lastaan odottava (miksei toista tai kolmattakin), minäkin haluan jättää mietteeni ja ajatukseni jonnekin ylös odotuksen ajalta. Aloittelen blogia ehkä hieman myöhemmin kuin monet muut, sillä en ole aivan ollut varma siitä, että onhan siellä joku varmasti matkassa mukana, ja muutenkin ajatuksia on luonnollisestikin askarruttanut alkuraskauden riskit. Blogin kirjoittaminen ei sinänsä riskejä kasvata, mutta pientä taikauskoisuutta on täälläkin ollut ilmassa.

Kävimme eilen pienin epätietoisuuden vallassa ultrassa, kun kuvittelin että kaikki ei ole enää hyvin. Oireet olivat hävinneet jo edellisellä viikolla, ja se säikäytti. Kaikki oli kuitenkin hienosti, ja ultrassa näimme kaksi kappaletta käsiä ja jalkoja, vimmatusti sykkivän sydämen ja muutenkin hyvin hyvin vilkkaita liikkeitä. Pikkuruinen vastasi myös hienosti viikkoja! Se oli niin uskomattoman hienon näköistä, että minäkin aloin uskomaan siihen, että kaikki menee ihan hyvin.

Tätä raskautta ennen minulla on ollut yksi keskenmeno parisen vuotta sitten ja tästä tulokkaasta tulisi esikoisemme. Odottavan aika on pitkä ja olen hieman kärsimätön ihminen, mikä ei lupaa tästä odotuksesta helppoa vaan piiiitkääältä tuntuvaa uuvuttavaa odootustaaa. Mitenkähän mä jaksan? Yli 200 päivää odotusta edessä. Ja se on paljon se.