Ja odotus jatkuu ja jatkuu...

Ei tepsinyt mökkireissut eikä mitkään muutkaan tämän viikon ulkoilut, siivoamiset eikä saunomiset, sillä edelleen täällä ollaan samassa jamassa. Ei ole auttanut myöskään kuninkaallisten häiden seuraaminen (joka osoittautui puuduttavammaksi hommaksi kuin mitä olisin ajatellut). Eli täällä sitä vaan odotellaan ja odotellaan, josko jotain tapahtuisi. Olen tällä viikolla keskittynyt kodin siistinä pitämiseen (=mieli rento, kun milloin vain voi lähteä) ja toisaalta siivous tuo kivaa fyysistä tekemistä itselle. Tämän lisäksi olen leiponut, leiponut ja leiponut ja käynyt hoitamassa asioita kaupungilla tai sitten vaan käynyt kaupungilla esimerkiksi jädellä. Olo on ollut ihan hyvä, mutta edes kaupungille tehdyt kävelyreissut eivät ole aiheuttaneet supistuksen supistusta, mikä on ollut todella raivostuttavaa huomata.

Olen miettinyt viime viikon supistuksia, ja osittain ne taisi johtua siitä kun kävin hierojalla. Hierojalla käynti osui viime viikon tiistaihin, ja sitten keskiviikkona ja torstaina olikin supistuksia. Ihan kuin kroppa olisi rentoutunut sen verran siellä hierojalla, että supistukset alkoi. Ennen laskettua aikaa minulla ei ole hierojalle aikaa varattuna, joten en pääse tätä teoriaa kyllä enää testaamaan.

Laskettuun aikaa on hurjan vähän aikaa enää jäljellä, enää 9 päivää, eli nyt mennään viikoilla 38+5. Toisaalta päivät tuntuu kuluvan ihan hurjan hitaasti, mutta kun niitä on jäljellä enää niin vähän, niin tuntuu että yhdenkin päivän ohittaminen on tosi iso juttu. Neuvolassa käydään nyt joka viikko, ja mitään hälyyttävää ei siellä ole tullut vastaan. Paino nousee ja turvotusta tulee lisää, siinä varmaankin ne olennaisimmat kuulumiset neuvolarintamalta. Närästystä on tosi paljon, ja en yhtään enää jaksaisi kantaa tätä mahaa. Yöllä kyljen kääntäminen aiheuttaa tuskaa, ja ihan pian ollaan siinä, että tarvitsen siihen miehen apua.

Henkisesti olen rauhallisin mielin ja vain odotan. Mitenkään erityisesti ei pelota, sitä normaalia "toivottavasti kaikki menee hyvin ja lapsi on terve" -pelkoa lukuunottamatta. Se on taustalla koko ajan, kuten odottaa saattaa. Yhdeksän kuukauden odotuksen jälkeen voin jo pikku hiljaa sanoa, että alan olla valmis myös henkisesti tulevaan muutokseen. Äitiyslomalla on ehtinyt miettiä paljon sitä, miten elämä muuttuu ja miten siihen muutokseen sopeutuu. Äitiyslomalla onkin ollut minulle kyllä paljon merkitystä, elämä on rauhoittunut jo valmiiksi ja on päässyt todellakin lataamaan akkujaan tulevaa varten.

Mutta nyt sais jo loppua. Josko se olis se 1.5? Se olis ihan kiva päivä ja aina olis sopivasti isommat pippalot synttäriaikaan... Se olis hyvä, eli tähdätään siihen. Juu, no niin, nyt se on päätetty, 1.5. meillä synnytetään... ; )

12 + 6

Nyt kun ultrasta on selvitty ja kaikki oli hyvin, voi alkaa oikeastaan ekaa kertaa miettimään sitä, että meille on ihan oikeasti tulossa vauva. En ole asiaa oikein uskaltanut miettiä, mutta nyt ultran jälkeen siihen on täytynyt alkaa totuttautumaan... JA mitä se sitten tarkoittaa?

NYT VOI ALKAA MIETTIÄ VAUVAN TAVAROITA JA VAATTEITA!!!! Ihanaa. Mä olen niin fiiliksissäni tästä, ja vähän jo kävin huuto.netissä katselemassa kaikenlaisia ihania vauvanvaatepaketteja, joita ihmisillä on myynnissä. Ja entäpä sitten vaunut... Aloin miettimään jo vaunujen hankkimistakin ja kaikkia niitä miljoonia ominaisuuksia mitä niissä on. Aikamoinen suo, tuo vaunujen hankinta ylipäätänsä. Ensi viikolla ajattelin käydä ostamassa vauvalle jonkun pienen jutun, ja tehdä hyllyn johonkin kaappiin tuleville tavaroille. Jos se hylly ja siihen kerättävät tavarat alkaisivat jotenkin konkretisoida vauvan tuloa.

Ensimmäiset liikkeet nähty

9 + 3 (10. raskausviikko)

Kuten moni muukin nykypäivänä ensimmäistä lastaan odottava (miksei toista tai kolmattakin), minäkin haluan jättää mietteeni ja ajatukseni jonnekin ylös odotuksen ajalta. Aloittelen blogia ehkä hieman myöhemmin kuin monet muut, sillä en ole aivan ollut varma siitä, että onhan siellä joku varmasti matkassa mukana, ja muutenkin ajatuksia on luonnollisestikin askarruttanut alkuraskauden riskit. Blogin kirjoittaminen ei sinänsä riskejä kasvata, mutta pientä taikauskoisuutta on täälläkin ollut ilmassa.

Kävimme eilen pienin epätietoisuuden vallassa ultrassa, kun kuvittelin että kaikki ei ole enää hyvin. Oireet olivat hävinneet jo edellisellä viikolla, ja se säikäytti. Kaikki oli kuitenkin hienosti, ja ultrassa näimme kaksi kappaletta käsiä ja jalkoja, vimmatusti sykkivän sydämen ja muutenkin hyvin hyvin vilkkaita liikkeitä. Pikkuruinen vastasi myös hienosti viikkoja! Se oli niin uskomattoman hienon näköistä, että minäkin aloin uskomaan siihen, että kaikki menee ihan hyvin.

Tätä raskautta ennen minulla on ollut yksi keskenmeno parisen vuotta sitten ja tästä tulokkaasta tulisi esikoisemme. Odottavan aika on pitkä ja olen hieman kärsimätön ihminen, mikä ei lupaa tästä odotuksesta helppoa vaan piiiitkääältä tuntuvaa uuvuttavaa odootustaaa. Mitenkähän mä jaksan? Yli 200 päivää odotusta edessä. Ja se on paljon se.